Kill, kill, I know you will.

Hermot menee. Mun ja parin kaverin piti käydä kattomassa tällä viikolla Epäilys. Itseasiassa tarkotus on mennä tänään, saa nähdä mennäänkö. Kuka ois arvannu, että elokuviin meno stressais näin paljon. Se on aina minä, s- *viesti* *lukee viestin: "Haluutko tänää?"*

...Sinne meni mun valitukset. -.-

Eiku ei me mennäkkää. Kukaa ei vastaa puhelimee nii mennää ehkä ens viikolla. EHKÄ. Jos se ees on enää ensviikolla. Ja mä tiedän, mä hermostun ja itken liian helposti, mutta mua rupes tosiaan itkettämään ku puhuin kaverin kans puhelimessa. Kerrankin jotain hyötyä siitä, että osaan pitää äänen normaalina puhelimessa. Sitä on tultu harjoteltua, etenkin kun kesälomalla taas samat kaverit soittaa välillä ihan aamusta koska ne ei saa unta. Ja kun ne kysyy, että herättikö ne mut, mä en kehtaa sanoa, että 'perkele herätit, mä lyön nyt luurin korvaan ja painun takas nukkumaa.'

Mä oon miettiny tätä jo aiemmin, miks mä oikeesti liikun niiden seurassa. Tai oikeestaan, miks mä olen aina se, jota ne kysyy ekana pihalle. Toisaalta siitä tulee ihan kiva fiilis, toisaalta tuntuu, että niistä mulla ei oo omaa elämää. Ja niillä olis varmaan paljon hauskempaa, jos mä en olis mukana. Mä olen sivusta tarkkailija, joka välillä sanoo jotain, mutta kukaan ei kuuntele.

Mä olen tainnut jo mainita, että ne tykkää kiivetä yhen puistossa olevan tarhan katolle? Niin, ne kiipeilee ja nauraa siellä, samalla kun mä kierrän kahen puun välissä kahdeksikkoa. Ja välillä mä kuulen, kuinka ne mainitsee mun nimen hiljaa ja nauraa lisää. Nauraako ne mulle? Mitä mä nyt oon tehny?

Miten mä päädyin selittämään jotain, mitä oon sanonu jo useat kerrat täällä?